Oikeus omaan elämään

inclusion-2731340_1920
Eräässä vaalitapahtumassa tapasin perheen, jolla oli kaksi aikuista kehitysvammaista nuorta. Vanhemmat kertoivat olevansa huolissaan nuorten tulevaisuudesta. Sopivaa asumismuotoa ei heille ollut löytynyt.
Sama tilanne on monessa kehitysvammaisen nuoren perheessä. Sopivasti tuettua asumismuotoa on vaikea löytää.

YK:n vammaissopimus, jonka Suomi ratifioi vuonna 2016, sisältää velvoitteita, joita yhteiskunnassa on edistettävä. 19 artikla velvoittaa edistämään vammaisten henkilöiden itsenäistä elämistä ja osallisuutta yhteiskunnassa. Osallisuutta lisää mahdollisuus tulla kuulluksi omaa elämää koskevissa asioissa. Monet vammaiset henkilöt osaavat ilmaista mielipiteensä. Heitä tulee kuulla esimerkiksi asumista koskevissa päätöksissä. Tarvittaessa yhteiskunnan on edistettävä sopivien asuntojen tai asumismuotojen kehittämistä, niin että vammainen voi elää mahdollisimman itsenäistä elämää yhteiskunnan jäsenenä.
Kehitysvammaisten nuorten ja aikuisten toimeentulo on turvattava niin, että heidän on mahdollista itsenäistyä ilman vanhempien jatkuvaa taloudellista tukea. Perusturvaa on uudistettava niin, että kehitysvammaisen nuoren saamat etuudet riittävät elämiseen. KD.n ajama kannustavan perusturvan malli mahdollistaa myös kehitysvammaisten henkilöiden työnteon niin, että palkasta jää aina käteen enemmän kuin, etuuksia leikataan.

Sote-soppa paloi pohjaan

cauldron-559994_1920 (1)

Sote-keitosta piti valmistua kaikille riittävä, hyvä ja edullinen. Pääkokki Keskusta valitsi kaksi mielestään parasta apukokkia ja soppaa alettiin valmistella. Reseptiä luettiin huolella ja pyrittiin oppimaan aikaisempien kokkien virheistä. Pääkokki hämmensi soppaa, kantoi vastuuta, lisäsi aineksiin maakuntamallin, vaihtoi kauhaa ja hämmensi soppaa.
Toinen apukokki, Kokoomus, halusi soppaan omaa makuaan, ja vaati kattilaan lisättävän valinnanvapauden. Soppa porisi hiljalleen, kuohahdelleen välillä lähelle laitoja. Kolmas apukokki, Perussuomalaiset, päätti keskittyä siihen, kenelle soppaa tarjottaisiin. Muualta tulleille nälkäisille tätä soppaa ei anneta, rajat kiinni, se vaati.
Sopan hautuessa sitä maisteli asiantuntijat sotevaliokunnassa, yrittäen aineksien suhteita muuttamalla saada siitä kaikki vaatimukset täyttävää. Välillä maistelijoiden kieli paloi ja huuto kiiri käytäville saakka. Varsinainen makutuomari, perustuslakivaliokunta, ei mielistynyt keiton makuun ja palautti sen uudelleen ja uudelleen takaisin pääkokkien hämmennettäväksi. Pääkokit eivät välittäneet makutuomareista, vaan hämmensivät soppaa niin kuin halusivat. Aika kului kohti pääkokkien pestin päättymistä, lopulta soppa kiehui ja kuohui ja paloi pohjaan. Mitä jäi jäljelle?
Yli 200 miljoonan euron lasku, sopan tarvitsijat ja paljon tietoa siitä miten soppaa ei kannata keittää.

Tuppisuilla arvot kohdallaan

Meitä suomalaisia moititaan tuppisuiksi. Matkustin viime viikonloppuna julkisilla kulkuvälirails-1305938_1920neillä Etelä-Suomeen.  Alkumatkasta matkustajien kielenkannat junanvaunussa kirvoitti alle jäänyt hirvi. Siellä istuimme paikalleen pysähtyneessä junassa keskellä metsää. Puhetta piisasi niin suomalaisista metsän eläimistä kuin epäonnisista matkoista. Tunnelma junassa oli kuitenkin hyvä. Eihän syy ollut VR:n, ei  virkamiesten eikä edes politikkojen. Varttitunnin seisoskelun jälkeen matka jatkui. Konduktööri ilmoitti, että hirvi jäi radan varteen, kun ei ollut ostanut lippua.

Junasta jäätyäni matkustin loppuosan matkastani bussissa, jossa muutakin kuin kansalaisluottamusta nauttinut mieshenkilö oli juttu tuulella. Luuli kai allekirjoittanutta joksikin toiseksi, koska jokainen lause alkoi: ”Siehän muistat sen…” Puolen tunnin matkalla ehdin kuulla parista kolarista, joista hän oli selvinnyt ihmeen kaupalla.  Käsitellyksi tulivat myös yleiseen keskusteluun liittyen vammaisten kohtelu ja hoito yhteiskunnassa, Virenin voittojuoksu Mynchenin kisoissa, Matti Nykäsen saavutukset maailman parhaana mäkihyppääjänä,  siinä missä ulkomaalaisiin liittyvät ennakkoluulot ja isänmaallisuus.

Vaan arvot olivat miehellä kohdallaan: ”Myö aatellaan näistä asioista samalla tavalla. Mie nään sen siun silmistä. Miut on kasvatettu sillai, ett olipa ihminen suomalainen tai ulkolainen, valkonen tai tumma, vammanen tai terve, ni kato, kaikki myö ollaan saman arvosia. Jos jonkun muualta tulleen on tääl niin paha olla, että ei osaa elää kunnolla, niin eihän tääl pakko ole olla. Se on silti väärin, että kaikkia ulkolaisia aletaan vihata ja syyttää. Ja tällästa isänmaallisuutta, jossa vaan uhotaan ja muita syytellään, mie en ymmärrä olleenkaan. Se ei oo isänmaallisuutta, se on vaan uhoa. Ne jotka sodan kävivät ja selvisivät, ne ties mitä oikea isänmaallisuus on. Sillai mie aattelen… ja mie tiiän, että sie aattelet kans.”

Eipä siihen tarvinnut mitään sanoa, sillä niinhän mie aattelen ja senhän sie tiiät.

 

Halvalla ei hyvää saa

img_4080
Pääministeriä myöten on tänään kommentoitu yksityisen hoivajätin laiminlyöntejä vanhustenhoidossa. Viime vuosina suuret ylikansalliset hoivayritykset ovat vallanneet hoiva-alaa kiihtyvällä tahdilla. Kunnat ja kuntayhtymät kilpailuttavat turvatakseen lähipalvelut. Isot pörssiyritykset pystyvät tarjoamaan palveluja alihintaan kunnes ovat vallanneet markkinat. Hoiva-alan isoimmat kustannukset syntyvät työntekijöiden palkoista. Palkkaus on yksityisellä hieman matalampaa kuin julkisella sektorilla. Ero ei kuitenkaan ole suuri.
Pääministeri uskoo valvonnan paranevan sote-uudistuksen myötä. Noinkohan? Valvonnassa mennään yhä enemmän omavalvontaan. Viranomaisvalvonnan painopiste on ennakollisessa valvonnassa, eli etukäteen annettavassa ohjauksessa, joka suoritetaan toimijoiden lähettämiin asiakirjoihin perustuen. Niin kauan kuin vanhustenhoidossa etsitään ainoastaan mahdollisimman halpaa hintaa, valvottavaa riittää enemmän kuin on virallisia valvojia.
Ratkaisua tuskin löytyy yksinomaan valvonnan lisäämisestä. Tietämystä kuntien omien toimintojen kustannuksista ja sen suhteuttamista tarjotun palvelun hintaan täytyy lisätä. Tarvitaan vastuullisia päätöksiä, joissa otetaan huomioon myös asiakkaan saaman hoivan laatua, eikä vain säästyviä euroja. Jokainen vanhus ansaitsee hyvän hoidon silloinkin, kun ei sitä itse kykene vaatimaan.

Kohtaamisia ja katse tulevaan

kädet ja kukkaEduskuntavaaliehdokkaaksi nimeämisen jälkeen olen ollut KD:n muiden pohjoiskarjalaisten ehdokkaiden kanssa tapaamassa ihmisiä useissa yleisötapahtumissa. Muutaman tunnin rupeamiin on sisältynyt monenlaisia keskusteluja. Toki olen KD:n tapahtumissa ollut viimeisen 13 vuoden aikana usein ennenkin, mutta kuuntelenko nyt toisilla korvilla?

Paljon on politiikkaan pettyneitä ihmisiä. Heitä, jotka kokevat, että poliitikot ajavat vain omia asioitaan. Ennen vaaleja ollaan kaikkien kavereita, ja kun vaalit ovat ohi, unohdetaan tavalliset ihmiset ja aletaan valvoa omia etuja. Katteettomia lupauksia, kauniita sanoja… mitä ne auttavat pieneläkeläistä tai työtöntä?
Joku kertoi menettäneensä tämän hallituskauden aikana 500€ lääkekorvaukset. Lähtiäislahjaksi hallitus lupasi nostaa takuueläkkeitä noin 9€/kk. 8-900€ kuukaudessa saavalle eläkeläiselle erotus jää liian suureksi. Ymmärrän pettymyksen.
Toisen kanssa pohdimme vanhusten yksinäisyyttä. Sitä kuinka tarvittaisiin sitoutuneita kanssakulkijoita, jotka jaksavat olla ystäviä yksinäisille vanhuksille. Käydä katsomassa viikko toisensa jälkeen, ei vain kerran. Vierailu voi olla sitä odottavan ainoa valopilkku viikossa.

Edellisellä vaalikaudella ajettiin hoitajamitoitus vanhustenhuoltoon. Tällä vaalikaudella on mietitty, kuinka laskea mitoitusta, miten ammattitaitoiset hoitajat korvataan roboteilla tai avustavalla henkilöstöllä. Osaava henkilöstö ei jaksa. Moni hakeutuu muihin töihin. Kuka hoitaa vanhuksemme?

Miksikö asetuin ehdolle? Miksi nähdä vaivaa? Ajattelenko olevani parempi kuin muut? En ajattele. Uskon demokratiaan ja siihen, että asioihin voidaan vaikuttaa. Haluan vaikuttaa asioihin. Haluan vaikuttaa niin, että vanhukset, jotka nyt ovat lupausten kohteena eivät unohdu ja muutu vaalien jälkeen kulueräksi. Haluan vaikuttaa yhteiskunnan arvoihin, niin että kylmän laskelmoinnin sijaan inhimillisyys saa tilaa. Jokaisen ihmisen ihmisarvoa kunnioitetaan, oli hän sitten vanha tai nuori, tavallinen tai erilainen, sairas tai terve. Yhteiskunta ei saa muuttua kylmäksi ja piittaamattomaksi. Välittämisellä tulee olla tilaa.

Isänpäivän aattona

img_20181110_175636Sytytän kynttilän isänpäivän aattona muistellen Pappaani ja Isääni, kahta hyvin erilaista miestä. Ajatuksiini liittyvät myös esikoiseni kiinalainen isä, kuopukseni intialainen isä ja kaikki ne isät ja miehet jotka ovat elämäämme kuuluneet.

Pappa syntyi edellisen vuosisadan alussa ja eli kolme kuukautta vaille 100 vuotta. Hän syntyi torppariperheen esikoisena. Pappa oppi kovan työnteon jo alle kymmen vuotiaana. Lapsista vanhimpana hän oli mukana kaikessa työssä. Hän näki kolme sotaa ja oli mukana kahdessa viimeisessä. Pappa selvisi. Hänen elämänsä ankkuroitui perusarvoihin: koti, usko ja isänmaa. Hänelle oma perhe, puoliso, tyttäret ja me kolme lastenlasta olimme rakkaita. Papalla oli aikaa lapsenlapsille. Turvallista oli pienenä tyttönä nukahtaa hänen selkänsä taakse rukoiltuamme Isä meidän.

Isä syntyi pientilan pitäjien pojaksi. Isän isä oli saksanjääkäri, joka menehtyi keuhkotautiin isän täyttäessä yhdeksän vuotta. Siitä alkoi miehen tie, joka ei ollut helppo. Hänen lapsuuteensa kuului kaksi sotaa, perheen ainoana miehenä vastuun ottamista asioista, joihin eivät taidot ja voimat aina riittäneet. Isä oli kekseliäs, yritteliäs ja haaveili äkkirikastumisesta. Elämä kulkikin mäkistä ja mutkaista tietä. Rosoinen elämä hioi sairauden kanssa särmikkään persoonan niin, että tyttäreni näkivät hänestä, ehkäpä parhaimman osan.

Esikoiseni on tasan sata vuotta Pappaani nuorempi. He eivät ehtineet koskaan toisiaan tavata.  Sain esikoiseni syliini 10 kuukautta heidän yhteisen syntymäpäivän jälkeen. Isäni oli se Pappa, jonka tyttäreni oppivat tuntemaan. Kiipeilivät syliin, ottivat kyytiä Papan urheilukärrissä (rollaattorissa). Hänelle osoitettiin päiväkodin ja koulun isänpäiväkortit, samoin kuin vara-ukille Rääkkylässä. Alle kouluikäisenä esikoinen tuumasi: ”Kun minun isi tulee Kiinasta kotiin, on äitillä ja isillä häät”. – Sitä odotellessa. Kiitollinen olen kuitenkin sille, että jossain oli se kiinalainen isä, joka yhdessä kiinalaisen äidin kanssa saivat tyttären, josta tuli minunkin tyttäreni. Heitä molempia tarvittiin.

Kuopukseni tuntematon intialainen isä ei kyennyt hänestä huolehtimaan. Ei ehkä tyttäreni äidistäkään. Toinen tai toinen rakasti häntä kuitenkin niin paljon, että luovutti kuopukseni lastenkotiin, jossa hän sai hoitoa ja turvaa. Pitkän odotuksen jälkeen sain hänet. Tuo villiviikari valloitti välittömyydellään Papan, niin kuin muutkin. Hänelle maailma oli isiä täynnä, vaan yksi oli ylitse muiden: kesäkisojen aikana usein televisoissa näkynyt Suomen keihäänheiton kärkinimi.   ”Ei huono,” totesin.  Kiitollinen olen intialaiselle miehelle, josta kuopukseni sai alkunsa.

Isänpäivän aattona olen myös kiitollinen Taivaan Isälle, joka johdatti tyttäreni kotiin. Hän on kaikkien meidän yhteinen Isä.

Luottamus

Sain olla tänään itseäni paremmassa seurassa kommentaattorina Työelämä 2020 hankkeen Kaiken takana on luottamus -seminaarissa Joensuun tiedepuistossa. Luottamusta tarkastelivat tutkimuksen ja teorian valossa professori, yliopistolehtori ja post doc -tutkija.

Asiantuntijoiden esityksissä esimies osoittautui paljon vartijaksi luottamuksen rakentamisessa työyhteisössä. Ja poloisena esimiehenä luottamusta ja esimiestyötä ruohonjuuritasolta kommentoin.

Esimiehen on ansaittava luottamus. Luottamus kasvaa ajan kanssa, kun opitaan tuntemaan toisensa ja toistensa toimintatavat. On osoittauduttava luottamuksen arvoiseksi. Avoimuus lisää luottamusta, mutta voiko liika avoimuus aiheuttaa epävarmuutta ja hajaannusta?

Tutkijoiden mielestä rikkoutunut luottamus jättää jälkensä, eikä palaa koskaan entiselleen. Minä uskon toiseen mahdollisuuteen. Jos on tahtoa ja halua palauttaa luottamus, se on mahdollista. Aina voi pyytää anteeksi ja antaa anteeksi ja jatkaa eteenpäin.