Sytytän kynttilän isänpäivän aattona muistellen Pappaani ja Isääni, kahta hyvin erilaista miestä. Ajatuksiini liittyvät myös esikoiseni kiinalainen isä, kuopukseni intialainen isä ja kaikki ne isät ja miehet jotka ovat elämäämme kuuluneet.
Pappa syntyi edellisen vuosisadan alussa ja eli kolme kuukautta vaille 100 vuotta. Hän syntyi torppariperheen esikoisena. Pappa oppi kovan työnteon jo alle kymmen vuotiaana. Lapsista vanhimpana hän oli mukana kaikessa työssä. Hän näki kolme sotaa ja oli mukana kahdessa viimeisessä. Pappa selvisi. Hänen elämänsä ankkuroitui perusarvoihin: koti, usko ja isänmaa. Hänelle oma perhe, puoliso, tyttäret ja me kolme lastenlasta olimme rakkaita. Papalla oli aikaa lapsenlapsille. Turvallista oli pienenä tyttönä nukahtaa hänen selkänsä taakse rukoiltuamme Isä meidän.
Isä syntyi pientilan pitäjien pojaksi. Isän isä oli saksanjääkäri, joka menehtyi keuhkotautiin isän täyttäessä yhdeksän vuotta. Siitä alkoi miehen tie, joka ei ollut helppo. Hänen lapsuuteensa kuului kaksi sotaa, perheen ainoana miehenä vastuun ottamista asioista, joihin eivät taidot ja voimat aina riittäneet. Isä oli kekseliäs, yritteliäs ja haaveili äkkirikastumisesta. Elämä kulkikin mäkistä ja mutkaista tietä. Rosoinen elämä hioi sairauden kanssa särmikkään persoonan niin, että tyttäreni näkivät hänestä, ehkäpä parhaimman osan.
Esikoiseni on tasan sata vuotta Pappaani nuorempi. He eivät ehtineet koskaan toisiaan tavata. Sain esikoiseni syliini 10 kuukautta heidän yhteisen syntymäpäivän jälkeen. Isäni oli se Pappa, jonka tyttäreni oppivat tuntemaan. Kiipeilivät syliin, ottivat kyytiä Papan urheilukärrissä (rollaattorissa). Hänelle osoitettiin päiväkodin ja koulun isänpäiväkortit, samoin kuin vara-ukille Rääkkylässä. Alle kouluikäisenä esikoinen tuumasi: ”Kun minun isi tulee Kiinasta kotiin, on äitillä ja isillä häät”. – Sitä odotellessa. Kiitollinen olen kuitenkin sille, että jossain oli se kiinalainen isä, joka yhdessä kiinalaisen äidin kanssa saivat tyttären, josta tuli minunkin tyttäreni. Heitä molempia tarvittiin.
Kuopukseni tuntematon intialainen isä ei kyennyt hänestä huolehtimaan. Ei ehkä tyttäreni äidistäkään. Toinen tai toinen rakasti häntä kuitenkin niin paljon, että luovutti kuopukseni lastenkotiin, jossa hän sai hoitoa ja turvaa. Pitkän odotuksen jälkeen sain hänet. Tuo villiviikari valloitti välittömyydellään Papan, niin kuin muutkin. Hänelle maailma oli isiä täynnä, vaan yksi oli ylitse muiden: kesäkisojen aikana usein televisoissa näkynyt Suomen keihäänheiton kärkinimi. ”Ei huono,” totesin. Kiitollinen olen intialaiselle miehelle, josta kuopukseni sai alkunsa.
Isänpäivän aattona olen myös kiitollinen Taivaan Isälle, joka johdatti tyttäreni kotiin. Hän on kaikkien meidän yhteinen Isä.
Satu Melkko 