Itsenäisyydestä ja vapaudesta

IMG_3318Tänään ajatukseni viipyvät itsenäisyyden teemoissa. 101 vuotta sitten elettiin Suomessa jännittäviä aikoja. Senaatti antoi itsenäisyyden julistuksen ja alkoi itsenäisen Suomen taival.

Vain 22 vuotta myöhemmin elettiin talvisodan synkkiä päiviä ja öitä. Monessa kodissa ristittiin kädet ja pyydettiin varjelusta rakkaille, jotka taistelivat Suomen itsenäisyyden puolesta. Seurasi Välirauha, Jatkosota ja Lapin sota. Pieni Suomi kesti, säilytti itsenäisyytensä ja vapautensa. Hinta oli kova. Kaatuneita miehiä, sotaorpoja ja -leskiä. Osa sotaorvoista sai uuden kodin Ruotsissa, osa muualla.

Sodan käynyt sukupolvi maksoi sotakorvaukset ja jälleenrakensi tuhoutuneet alueet. Suomi asutti noin 420 000 siirtoväkeen kuuluvaa karjalaista, joiden lapset ja lapsenlapset ovat erottamaton osa tämän päivän Suomea. Sodan kokenut sukupolvi uurasti, vaurastui ja rakensi hyvinvointiyhteiskunnan, jossa vapaus ja oikeudenmukaisuus on arkipäivää ja jonka hedelmistä me nuoremmat saamme nauttia. Kaikki eivät löytäneet toivomaansa elintasoa täältä Suomesta. He etsivät parempaa elämää Ruotsista, Australiasta, Kanadasta, Yhdysvalloista tai muualta.

1960-luvun suurimpaan ikäluokkaan kuuluvana, muistan lapsuudesta itsenäisyyspäivään liittyvät juhlallisuudet: vanhempien muistelut sotavuosista, Tuntemattoman sotilaan katsomisen sekä kaksi kynttilää, jotka piti olla sytyttämässä klo 18 jokaiselle ikkunalle. Samalla läsnä oli aavistus sodan uhkaan liittyvästä pelosta.
Vanhempani ja erityisesti isovanhempani olivat tarinan kertojia. Heidän kertomuksissaan sota-ajan kovuus, huoli rintamalla olleesta puolisosta ja isästä, ajoittainen puute ja kollektiivinen suru naapurin ainoan pojan kaaduttua rintamalla, tulivat tutuiksi. Sodan arvaamattomuus ja epäoikeudenmukaisuus koskettivat. Kertomuksissa kaikui myös kiitollisuus ja toivo. Äitini perhe sai takaisin isän ja puolison, kaikki kuusi setää ja ainoan enon, vaikka he olivat palvelleet eturintamalla. Elämä jatkui ja luottamus tulevaan kasvoi.

Sodan jälkeisessä Suomessa ulkomaalaistaustainen henkilö oli karjalaisia lukuun ottamatta harvinainen. Tänään Suomi on muuttunut. Viimeisten vuosikymmenten aikana moni syystä tai toisesta maahan muuttanut on löytänyt elämisen mahdollisuuden täällä. He haluavat olla mukana rakentamassa tätä yhteiskuntaa. Valitettavasti paremman elämän toivossa on myös saapunut heitä, jotka eivät halua elää maassa maan tavalla. Näistä olemme saaneet lukea ikäviä uutisia tällä viikolla. Heidän oikeutensa Suomen kansalaisuuteen tai oleskeluun täällä on voitava perua.

Suomi on tarjonnut yksilöille mahdollisuuden valita vapaasti ja tehdä itsenäisiä päätöksiä. Tästä osoituksena on mm. yleinen ja yhtäläinen äänioikeus sukupuolesta ja asemasta riippumatta, mahdollisuus kouluttautua ammattiin kuin ammattiin riippumatta syntyperästä tai varallisuudesta. Näin tulee olla jatkossakin. Vapaassa, itsenäisessä Suomessa ei voida kategorisesti syrjiä ketään syntyperän, mielipiteen, uskonnon tai ihonvärin perusteella. Jokaisella yksilöllä täytyy olla mahdollisuus menestyä – on hän sitten romani, kiinalainen, intialainen, somali tai mistä tahansa kotoisin.

Sytytän kaksi kynttilää vapaan ja itsenäisen Suomen merkiksi.

#itsenäisyys #maahanmuutto #vapaus #syrjimättömyys

Isänpäivän aattona

img_20181110_175636Sytytän kynttilän isänpäivän aattona muistellen Pappaani ja Isääni, kahta hyvin erilaista miestä. Ajatuksiini liittyvät myös esikoiseni kiinalainen isä, kuopukseni intialainen isä ja kaikki ne isät ja miehet jotka ovat elämäämme kuuluneet.

Pappa syntyi edellisen vuosisadan alussa ja eli kolme kuukautta vaille 100 vuotta. Hän syntyi torppariperheen esikoisena. Pappa oppi kovan työnteon jo alle kymmen vuotiaana. Lapsista vanhimpana hän oli mukana kaikessa työssä. Hän näki kolme sotaa ja oli mukana kahdessa viimeisessä. Pappa selvisi. Hänen elämänsä ankkuroitui perusarvoihin: koti, usko ja isänmaa. Hänelle oma perhe, puoliso, tyttäret ja me kolme lastenlasta olimme rakkaita. Papalla oli aikaa lapsenlapsille. Turvallista oli pienenä tyttönä nukahtaa hänen selkänsä taakse rukoiltuamme Isä meidän.

Isä syntyi pientilan pitäjien pojaksi. Isän isä oli saksanjääkäri, joka menehtyi keuhkotautiin isän täyttäessä yhdeksän vuotta. Siitä alkoi miehen tie, joka ei ollut helppo. Hänen lapsuuteensa kuului kaksi sotaa, perheen ainoana miehenä vastuun ottamista asioista, joihin eivät taidot ja voimat aina riittäneet. Isä oli kekseliäs, yritteliäs ja haaveili äkkirikastumisesta. Elämä kulkikin mäkistä ja mutkaista tietä. Rosoinen elämä hioi sairauden kanssa särmikkään persoonan niin, että tyttäreni näkivät hänestä, ehkäpä parhaimman osan.

Esikoiseni on tasan sata vuotta Pappaani nuorempi. He eivät ehtineet koskaan toisiaan tavata.  Sain esikoiseni syliini 10 kuukautta heidän yhteisen syntymäpäivän jälkeen. Isäni oli se Pappa, jonka tyttäreni oppivat tuntemaan. Kiipeilivät syliin, ottivat kyytiä Papan urheilukärrissä (rollaattorissa). Hänelle osoitettiin päiväkodin ja koulun isänpäiväkortit, samoin kuin vara-ukille Rääkkylässä. Alle kouluikäisenä esikoinen tuumasi: ”Kun minun isi tulee Kiinasta kotiin, on äitillä ja isillä häät”. – Sitä odotellessa. Kiitollinen olen kuitenkin sille, että jossain oli se kiinalainen isä, joka yhdessä kiinalaisen äidin kanssa saivat tyttären, josta tuli minunkin tyttäreni. Heitä molempia tarvittiin.

Kuopukseni tuntematon intialainen isä ei kyennyt hänestä huolehtimaan. Ei ehkä tyttäreni äidistäkään. Toinen tai toinen rakasti häntä kuitenkin niin paljon, että luovutti kuopukseni lastenkotiin, jossa hän sai hoitoa ja turvaa. Pitkän odotuksen jälkeen sain hänet. Tuo villiviikari valloitti välittömyydellään Papan, niin kuin muutkin. Hänelle maailma oli isiä täynnä, vaan yksi oli ylitse muiden: kesäkisojen aikana usein televisoissa näkynyt Suomen keihäänheiton kärkinimi.   ”Ei huono,” totesin.  Kiitollinen olen intialaiselle miehelle, josta kuopukseni sai alkunsa.

Isänpäivän aattona olen myös kiitollinen Taivaan Isälle, joka johdatti tyttäreni kotiin. Hän on kaikkien meidän yhteinen Isä.